Murmelien spesiaalileffakerho kunnostautui tänään peräti kahdella elokuvalla! Spesiaalileffakerho tarkoittaa Murmeliperheen etäjäsenen, Mason, osallistumista. Maso on pitkäaikainen hyvä ystävä ja Larpan kummitussetä, joten käytännössä kuin perheenjäsen. Aikoinaan, etenkin silloin kun Larppa oli pieni, katsoimme paljon Madagaskarin pingviinit -ohjelmaa. Olimme vakuuttuneita, että tekijät ovat seuranneet nimenomaan meidän elämäämme; minä olin kuin Kippari, Turre oli Kowalski, Larppa Alokas ja Maso Rico – joka vaarallisuutensa vuoksi oli etäsijoituksessa. Tämä kertoo meistä kaiken.
Joka tapauksessa tänään siis leffavalinnat olivat Mason ja aloittakaamme Equilibriumista. Meistä muista kukaan ei ollut kuullutkaan tästä leffasta, mutta tottahan scifi-action meille kelpasi (ja toisaalta ei sitä kysellä, että kelpaako vaiko ei).
Leffaraati oli varsin yksimielinen. Ihan viihdyttävä sinänsä, mutta sille on syynsä, miksi tämä on jäänyt muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Matrixin jalkoihin. Oikeastaan tässä oli hämmentävän paljon Matrixin apinointia alkaen päähenkilö John Prestonin ulkoisesta habituksesta musiikkiin ja sitä kautta taisteluliikkeisiin. Lisäksi minua tympi aivan suunnattoman paljon naisten pääasiallinen poissaolo. Pari naista olivat vain hekin vaimon ja rakastajattaren roolissa ja se siitä. Mitään merkittävää he eivät tehneet; paitsi olivat poltettavina. Leffassa oli myös ontuvaa logiikkaa. Kun maailmassa on kaikki tunteet kiellettyjä ja siten myös tunteita herättävät asiat (taide, musiikki, värit ym.), niin yllättäen vangittuna olevalla naishenkilöllä on kunnon meikki ja vaaleanpunainen pikkupyjama. Argh!! Kiitosta raatimme antoi kuitenkin hyvistä kuvakulmista. Tässä on etenkin kirjoittajille tuttu sääntö "näytä, älä selitä" otettu hyvin vakavasti ja oikein. Hienoilla kuvakulmilla ja näyttämisillä pystyttiin kertomaan todella paljon asioita. Lisäksi elokuvan mitta oli aivan passeli tällaiselle: 1 h 47 min. Ei pitkitettyjä lopputaisteluja, vaan suorastaan persoonallisesti toteutettu pistoolikaksintaistelu lopussa. Oli siis ansionsa, oli ihan jees nähdä, mutta ei tätä kyllä toiste tarvitse vaivautua katsomaan. (Ja kyllä. Sean Beanin hahmo kuolee tässäkin.)
Päivän toinen elokuva aiheutti meikäläisessä jo etukäteen suuria epäilyksiä. Dyyni (vuodelta 1984). Tiedän, että David Lynchia arvostetaan erittäin paljon ohjaajana, mutta mä en kerta kaikkiaan tajua niitä huuruisia elokuvia. Kolmas kerta toden sanoi; Mulholland Driven ja Lost Highwayn jälkeen tämä tosiaan riitti. Minä ja Larppa (joka ei myöskään oikein vaikuttunut) jopa poistuimme hetkeksi aikaa hakemaan ruokaa JJ's BBQ:sta (sitä suosittelen todella lämpimästi!). Niinpä ymmärsin Turren selostuksesta, että oli kerta kaikkiaan "jännittävä" tulkinta Frank Herbertin samannimisestä romaanista (joka on muuten ilmestynyt jo 1965!). Aloitin joskus teininä sitä lukemaan enkä vaikuttunut. Se itse asiassa lie yksi syy, miksi olin niin scifiennakkoluuloinen kirjallisuuden puolella todella pitkään. Turre kyllä sanoi, että minun pitäisi ehdottomasti antaa kirjalle uusi mahdollisuus. Ehkä. Tämä leffa ei kyllä edesauttanut sitä lainkaan, mutta tosiaan kirja ei kuulemma ole näin kömpelö, sekava ja korni "profetiassa kerrotaan, että vielä syntyy lapsi – messias –, joka johdattaa valitun kansan..." -juttuineen. Olen muuten kurkkuani myöten täynnä niin scifissä kuin fantasiassakin näitä "ennustuslapsia". Raatimme ei muistanut mitään muuta elokuvaa, jossa olisi näin paljon ja näin kömpelösti kuvattu kun henkilöt ajattelevat ääneen. Se, kun kuvataan hahmon kasvoja ja kerrotaan, mitä hän ajattelee. Ymmärsimme, että joskus asioiden selventäminen saattaa vaatia tällaista ratkaisua, mutta tässä sitä oli käytetty niin rautalankaisiin asioihin. Esim. kun nainen näkee lapsensa, joka onkin elossa, niin kuvataan naisen hämmästyneitä kasvoja ja hänen ajatustaan ääneen "Poikani on elossa!" ja sitten hahmo ryntää halaamaan lastaan. On vaikeaa käsittää, miten tämä kömpelyys on mennyt läpi. Ja kuinka hiton monessa scifi-elokuvassa Patrick Stewart on näytellyt?! Stingin hahmosta hupaisat plussat. Kai tämä sinänsä lynchimäinen elokuva oli kaikessa sekavassa kaoottisuudessaan. Kunnianhimoinen aikansa elokuvasovitus tämä toki on, mutta... Eh... No joo. Minun kirjaamiseeni tästä pitää tietenkin suhtautua vähän varauksella. Olimme kuitenkin Larpan kanssa hyvin samoilla, epäuskoisen hämmentyneen tympiintyneinä. On mielenkiintoista tietää, mitä Larppa ajattelee muista Lynchin elokuvista sitten kun aika on. Mähän en ole lämmennyt Twin Peaksillekaan. En tajua, ei huvita. Koetin joskus muutamaa jaksoa katsoa. Ei.
Murmelien leffakerhosta jälleen hyvää iltaa! Tällä kertaa leffavalinta oli Larpan ja klassikkolinjalla mennään. Monien järkytykseksi kerrotakoon, että minä en ollut nähnyt Uhrilampaat-elokuvaa tätä ennen. Puolustaudun sillä, että olen lukenut kyllä kirjan! Moniko teistä on? Häh? Joka tapauksessa leffaa lähdettiin katsomaan hyvillä fiiliksillä; Larppakin tiesi odottaa klassikkoa, Turre oli nähnyt leffan useitakin kertoja ja minä taas olin kirjan(kin) kautta tietoinen siitä, että laatukampetta olisi luvassa.
Leffakerho ei ehkä tällä kertaa ollut elokuvasta niin harmonisen yksimielinen kuin olisi voinut ennakko-oletusten perusteella olettaa. Turre oli edelleen vakuuttunut elokuvasta, mutta minä ja Larppa suhtauduimme hiukan laimeammin. Elokuva oli kyllä meidänkin mielestämme keskitasoa parempi. Larppa antaisi kouluarvosanaksi 7–8 ja olen samoilla linjoilla. Turre taas pitää tätä kevyesti neljän tähden elokuvana. Tähtikategoriassa antaisin 3,5.
Minut pääsi yllättämään se, kuinka voimakkaasti Claricen sukupuolta alleviivattiin etenkin elokuvan alussa. Se tuntui vähän tympeältäkin, koska kirjasta en muista samanlaista alleviivausta. Tästä aloimmekin pohtimaan, koska naisagentit ovat yleistyneet FBI:ssa (vuodesta 1972 alkaen on naisagentteja hyväksytty). Lisäksi jo alku lähti minun makuuni tympeähkösti: nainen juoksee usvaisessa metsässä. Miksi niin monen tällaisen leffan pitää alkaa tai sisältää naisen juoksua usvaisessa metsässä?! Ymmärsin, että kohtauksella rakennetaan odotusta siitä, että kohta tapahtuu jotakin kamalaa (vaikkei tapahtunutkaan), mutta silti. Äähh... Tällaisten juttujen takia minusta Uhrilampaat-elokuva ei ihan niin hyvin ole kestänyt aikaa.
Larppa taas jotenkin ei tullut toimeen Jame Gumbin hahmon kanssa. Hänen oli selvästi vaikea nähdä Gumbin motiivia murhiin; pelkkä transvetismi ei oikein riittänyt. Larppa vertasi elokuvaa myöhemmin ilmestyneeseen Seven-elokuvaan, jossa on niin ikään sarjamurhaaja, mutta jonka motiivit tulevat selkeämmin esiin.
Yhtä mieltä olimme Anthony Hopkinsin upeasta roolityöstä. Siinä riitti ihailtavaa pienimpiäkin eleitä myöten. Turre nosti esiin myös Jodie Fosterin hienon roolityön, jota harvemmin näissä muistetaan mainita. Minulle tuli Jodie Fosterin Claricesta mieleen Dana Scully pukeutumista ja puhetapaa myöten. Hassua, kun kirjasta taas välittyi yhteys Tähtiportin Samantha Carteriin!
Pieni pettymys siis vaivasi minua ja Larppaa. Odotukset olivat ehkä turhankin korkealla elokuvan arvostetun aseman vuoksi. Ei tämä huono ollut, mutta... Turre sen sijaan muljautteli meille lähinnä silmiään ja piti elokuvaa edelleen erittäin hyvänä omassa genressään – semminkin kun sarjamurhaajaleffat eivät todellakaan ole hänen suosikkejaan.
Leffakerhosta taas hyvää lauantai-iltaa! Tällä kertaa oli minun vuoroni valita elokuva. Aluksi ei oikein ollut mitään ideaa. Yllättävän monia vanhoja suosikkeja on vaikea löytää suoratoistopalveluista tai edes leffavuokraamoista! Kirjastokino olisi varmaan kiva, mutta kun se ei toimi meillä. Vaski-kirjastot olivat keväällä olleet mukana kokeilussa, mutta ei ollut mennyt jatkoon. Prkl.
Netflixin tarjontaa selatessani esiin kuitenkin pomppasi vanha suosikkini! Mortal Kombat, vuodelta 1995. Leffa sykähdytti heti teini-ikäistä Morrea aivan suunnattomasti ja pelit tietysti myös (pelasin paljon myös Street Fightereita, mutta sen sijaan Tekkenit jäivät vieraammiksi). Luultavasti juuri Mortal Kombat on syynä siihen, miksi odotin Highlander-leffalta niin paljon, koska pidin Christopher Lambertista Lord Raidenina niin paljon. Sen sijaan muun Murmeli-raadin mielestä heppu pilasi muuten ihan viihdyttävän leffan. Hmph! Kohtuutonta minusta, mutta olin selkeästi jyrätty.
Turren mielestä on kerta kaikkiaan hämmentävää, että pidän Mortal Kombatista niin paljon. Kun en yleensä pidä toimintapölöilystä, mikä on totta, mutta jostakin syystä tämä ja X-Menit (sekä nyttemmin Netflixin Marvel-sarjat) sykähdyttävät suunnattomasti. Minusta on ilahduttavaa, että onnistun yllättämään puolisoni vielä lähemmäs 16 vuoden yhteisestä taipaleesta huolimatta! Noloa on se, etten ollut näyttänyt tätä Turrelle aiemmin! En käsitä, miten se on mahdollista! Se tarkoittaa, että a) Turre ei siis ollut nähnyt tätä aiemmin ja b) minäkään en ole nähnyt ainakaan 16 vuoteen. Sen verran usein tämä tuli kuitenkin aikanaan katsottua, että muistin tapahtumat vaivattomasti. Ja Sonya on edelleen niin sykähdyttävän cool!
Murmeliraati siis arvosti elokuvaa omassa pölhöydessään ja mielestäni tämä on kestänyt aikaakin varsin hyvin. Mortal Kombat osaa nauraa myös itselleen, mikä antaa paljon asioita anteeksi. Tämä tosin pätee vain tähän osaan, jatko-osat ovat tosikkomaisempia ja luonnollisesti myös huonompia. Larppa piti myös musiikista, mikä minustakin on ehdoton osa Mortal Kombatin tunnelmaa. Tunnari oli aikanaan myös yksi ekoja kännykkäni soittoääniä 90-luvun lopulla. Lisäksi Larppa piti hahmoja uskollisina peleihin nähden – lukuun ottamatta tietenkin Lord Raidenia – ja olen samaa mieltä – paitsi siitä Raidenista. Larppaa häiritsee suunnattomasti se, ettei Raidenin näyttelijä ollut aasialainen.
Oikein viihdyttävä piristys Murmeliperheen väsähtäneeseen lauantai-iltapäivään! (Turre suosittaa myös tutustumaan tämän leffan IMDB:n leffatrivia osioon.)
Lauantai-iltaa Murmelien tarinaluolasta. On jälleen leffakerhon aika ja tällä kertaa Turren leffavalinnalla mentiin.
Piukat paikat (Some Like It Hot) on taas uutta genreä leffakerhossa. Sattui olemaan myös minun ja Larpan ensimmäinen Marilyn Monroe -elokuva, Turre oli nähnyt tämän joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten. En ole ihan varma millaisia leffoja olen ajatellut Marilynin tekevän, mutta näin vahvaa kohelluskomediaa en kyllä osannut odottaa.
Jännityksellä jo alusta mietimme, kuinka Piukat paikat on mahtanut kestää aikaa. Larppaa yllätti se, kuinka viihdyttävä elokuva kuitenkin oli. Ja juu. Sanailu oli hauskaa, nokkelaa ja vaati katsojaltakin hoksottimia. Sen sijaan tunnustan, että minua kyllä yökötti asetelma, jossa vanhat äijät kuolaavat nuoria naisia ja se on olevinaan hassunhauskaa. Turre tosin huomautti, että hänestä elokuva pilkkasi juuri sitä asetelmaa tehden ukoista vähän säälittäviä. Tavallaan totta sekin, mutta minua se ei oikein huvittanut. Totta kai mielessä täytyi pitää, että elokuva on tehty 1950-luvulla, jolloin kuva sukupuolista on ollut kovin toinen.
Perusjuoni sinällään oli kyllä aidosti hauska ja hyvin kestänyt aikaa. Hämmentävän pitkä elokuva oli aikalaiseksi komediaksi. Peräti kaksi tuntia! Ja se oli eittämättä liikaa. Reilu tunti olisi riittänyt oikein hyvin.
Tunnustan myös senkin, että osa elokuvasta meni Marilyn Monroen rintojen tuijottamiseen. Lähinnä siis siihen, että rintaliivejä ei tainnut juurikaan olla käytössä ja rinnat saivat heilua melkoisen vapaasti. Tajusin tuijottavani asiaa vasta puolivälissä leffaa. Rintojen liikkumisen luonnollisuus ja vapaus oli niin hämmentävä kokemus! Sitä ei juurikaan tämän päivän elokuvissa näe. Ilmeisesti olin raatimme ainoa, joka kiinnitti asiaan huomiota.
Meistä kukaan ei ole oikein perehtynyt Marilyn Monroen elokuviin tai uraan, joten mietimme, oliko kaikki Marilyn-leffat tällaisia komedioita? Mitään varsinaista faneutta tai suurtakaan kiinnostusta tämä ei synnyttänyt, mutta raatimme kyllä rankkasi tämän kuitenkin varsin hyvin aikaa kestäneeksi komediaksi – toisin kuin vaikkapa huomattavasti tuoreempi Wayne's World, joka on leffakerhossa esitetty aiemmin.
Murmelien leffakerho on täällä jälleen ja tänään oli Nuoren Murmelin, Larpan, vuoro valita elokuva. Uusille seuraajille tiedoksi, että oikeasti Larppa on meistä se elokuvasivistynein ja tiedostavin. Wanhoista Murmeleista Turre on nähnyt elokuvia eniten, Morre on aina aivan kuutamolla, mutta Larpalla on jonkinlaista makua sekä ennakkoluulottomuutta. Me Wanhat emme tosin ole hänen kanssaan siitä mausta aina samaa mieltä.
Oli miten oli, tällä kertaa Murmeliraati oli elokuvavalinnasta samaa mieltä. World War Z oli varsin tylsä maailmanloppu/-pelastus-zombie-elokuva. Kukaan meistä ei ole lukenut (eikä tämä kyllä herättänyt kiinnostustakaan) Max Brooksin kirjaa, johon tämä perustuu. Tiesittekö muuten, että Max Brooks on Mel Brooksin poika? Me emme tienneet.
Larppa kyllä kiitteli kaaoksen kuvaamista. Oli näyttäviä, isoja kuvia kaupunkien tuhoista, zombievyörystä, paniikista ym. Elokuvalta hän oli enemmän odottanut epätoivon, menetyksen ynnä muun tunnelman kuvaamista, jota puolestaan käsitellään esim. Walking Dead -sarjassa hyvin. Tähän Wanhat Murmelit eivät ota kantaa, sillä emme ole perehtyneet sarjaan. Sen sijaan kannustimme häntä lukemaan Cormac McCarthyn Tie-romaanin. Siitä tehtyä filmatisointia emme ole nähneet. Kirja on joka tapauksessa upea!
Minä puolestani pidin lähinnä aivan elokuvan alusta, siitä about ensimmäisestä minuutista, jossa kuvataan hyvinkin ajankohtaisen ja uskottavan tuntuisesti, miten zombievirustilanteeseen ollaan päästy. Mutta muutoin olin aika tympiintynyt elokuvaan, jossa taas entinen sotilas, joka haluaa viettää leppoisia päiviä perheen kanssa, vedetään jälleen kerran pelastamaan maailmaa vielä viimeisen kerran ja tämä urhoollinen tekee sen loppuviimeksi aika yksin. Se, että kaveria sattuu vielä näyttelemään Brad Pitt, ei varsinaisesti ole plussaa minun silmissäni. Olen umpikyllästynyt koko ukkoon. Lopetin 90-luvulla Suosikin tilaamisenkin siksi, että kyllästyin jatkuviin Brad Pitt -juttuihin, joten katkeruus on peräisin sieltä asti. Tässä Brad Pitt näytti lähinnä sliipatulta Kurt Cobainilta, mutta en todellakaan ollut Nirvanassa.
Tuskailimme kaikki sitä, kuinka täynnä toimintaelokuvakliseitä ja kömpelyyksiä juonessa oli. Esimerkiksi zombieiden kanssa piti varoa meteliä. Jerusalemissa zombit saavat halvauksen laulusta, mutta sen sijaan ympärillä surraavat helikopterit eivät aiheuta ongelmia. Eikä helikoptereista näemmä nähdä muurien ylitystä ennen kuin on liian myöhäistä. Näitä minä ja Turre jupisimme varmaan koko elokuvan ajan. Larppa-parka.
Sinänsä World War Z ei ollut sieltä paskemmasta päästä, pituutensa puolesta se kantoi lastinsa aika hyvin eikä tässä ollut pitkitettyjä takaa-ajokohtauksia.
Vietämme Turren kanssa tänään (oikea päivä huomenna) 12. hääpäiväämme. Kävimme sen kunniaksi ulkona syömässä ensimmäistä kertaa tänä vuonna (Rikalan Krouvissa, Halikossa – lämmin suositus!) ja Nuoren Murmelin järkytykseksi palasimme kotiin reilun 1,5 tunnin kuluttua lähdöstämme.
Ilta kuitenkin jatkui leffakerhon merkeissä ja sattuikin niin, että oli minun vuoroni valita elokuva. Leffakerhoilu ei kuulunut varsinaisesti alkuperäiseen suunnitelmaan (jota ei siis ollut ylipäätään) ja jouduin hiukan hämmingin valtaan. Mitäs sitä valitsisi? Mieleni teki romantiikkaa, mutta käsillä olevat* elokuvat olivat kuitenkin liian ällöimeliä ja nyyhkyjä, enkä halunnut päättää iltaa kyynelehtimiseen ja miesväen kiusaamiseen. Päätin sitten valita Stephen Kingin pienoisromaaniin perustuvan Netflix-elokuvan 1922.
* Käytämme pääasiassa hyllyyn kertyneitä dvd-elokuvia ja Netflixiä. Viaplay on yllättävän hankala ja sieltäkään ei tahdo löytää mitään järkevää. Leffan vuokraaminen on nykyään oikeasti hankalaa, ellei halua olla sen ziljoonan suoratoistopalvelun asiakas!
En kyllä ajatellut asiaa aivan loppuun asti. Elokuvahan kertoo miehestä, joka murhaa vaimonsa vuonna 1922 erinnäisten tulevaisuudensuunnitelmien eroavaisuuden vuoksi. Pariskunnalla on vielä sopivasti yksi teini-ikäinen poika. Kuinka romanttista näin hääpäivän kunniaksi!
Leffakerhoraatimme piti elokuvasta yllättävän paljon. Wanhojen Murmeleiden odotukset eivät olleet korkealla. Meille on jo tuttua se, että King-filmatisointien laatu on hyvin vaihtelevaa eikä meillä ole korkeaa käsitystä Netflix-elokuvista muutenkaan.
1922 on pienoisromaanina (tai novellina, miten sen nyt haluaa laskea) varsin vaikuttava, vaikka tarina ei olekaan mitenkään erikoisen omaperäinen tai yllättävä. Elokuva on hyvin uskollinen novellille – jopa niin uskollinen, että Turre oli pitkään varma, että olisi nähnyt elokuvan vaikkei ollutkaan.
Nuoren Murmelin, Larpan, mielestä kyseessä oli traagisin Kingin tarina / filmatisointi minkä hän on lukenut / nähnyt. Larpan King-perehtyneisyys ei ole yhtä laaja kuin Wanhojen Murmelien, joten minä katsoin asiakseni suositella heti kärkeen Doloreksen tunnustusta. Larppaa kun jäi harmittamaan, että tämä leffa nyt ehkä oli pois jotain lukunautinnosta.
Leffa nimittäin tavallaan yllätti positiivisesti, sillä odotukset olivat aika alhaiset. Etenkin Wilfred Jamesia näyttelevä Thomas Jane suoriutui roolistaan erinomaisesti. Mutta kokonaisuudessaan on kyllä parempiakin King-filmatisointeja nähty, mutta myös koko lailla huonompia. Tämä oli sellaista aavistuksen keskinkertaista parempaa. Pitääkö sitä hiton viulunvingutusta olla aina kauhuleffoissa?!
Tunnelma oli aika hyvä. Leffa ei mielestäni ollut kovin pelottava, koska minäkin pystyin enimmäkseen katsomaan elokuvaa enkä kutimia.
Pitääköhän sitä ryhtyä olemaan vähän vähemmän ennakkoluuloinen Netflix-elokuvia kohtaan?
---
Uusille lukijoille tiedoksi:
Murmelien leffakerho on perheemme nerokas konsepti, joka päätettiin aloittaa vuoden 2019 alusta. Kunnianhimoisena tavoitteena on katsoa leffa kerran viikossa koko Murmeli-perheen voimin, mutta käytännössä leffamäärä jää noin 20 leffaan vuodessa.
Kyllästyimme siihen, ettei perheen yhteistä leffahetkeä järjesty noin vain, sillä tuskailemme leffavalinnan kanssa; yksi haluaa yhtä, toinen toista, kolmannella ei fiilistä tuohon, kun taas tähän olisi jne. Mennään nyt siis yksinkertaisesti vuoroperiaatteella. On yhden vuoro aina valita, minkä elokuvan haluaa muille näyttää.
Tämä on ollut hurjan hienoa! On tullut katsottua elokuvia, joita ei ikinä itse valitsisi. Toisinaan sitä yllättyy positiivisestikin. Suosittelemme konseptia lämpimästi.
Lisäilen tänne hiljalleen myös vanhoja leffakerhopostauksia, jotka ovat alun alkaen olleet Facebook-seinälläni. Joten älkää ihmetelkö, jos tulee postauksia, jotka ovat ajoitettu jo ennen tämän blogin varsinaista perustamista!
Heti tähän alkuun korostan, että kyse on nyt minun tavastani tehdä islantilaisneule – tämä ei ole ainoa oikea tapa. Päivitän tapaani sitä myöten kun koen sopivaksi tai keksin jonkin uuden, hyväksikokemani tavan.
Riddarin alku
Mikä on islantilaisneule?
Ensinnäkin tiukemman katsantokannan mukaan en tee islantilaisneuleita ylipäätään, koska en asu Islannissa enkä ole tehnyt paitoja Islannissa. Teen islantilaisneuleiksi kutsumiani paitoja islantilaisesta 100 % islanninlampaan villasta. Käytän lähinnä Istexin lankoja, pääasiassa Lettlopia ja Alaffoslopia. Pääasiassa islantilaisneuleisiin kuuluu kaarrokekuvio, mutta ns. issikkapaitojen "raamatussa" Islantilaisia neuleita -kirjassa (toim. Védís Jónsdóttir) on myös ei-kaarrokepaitoja.
Lasken siis islantilaisneuleiksi islantilaisesta villasta tehdyt (kaarroke)paidat.
Miksei suomalainen villa kelpaa?
Tämä kysymys suututtaa toisinaan eniten, koska monesti se antaa ymmärtää, että halveksisin kotimaisia villoja. En todellakaan halveksi. Tein Nuorelle Murmelille jokin aika sitten ihan paikallisten lampaiden villoista kehrätystä ja ystävän värjäämästä langasta ihanan pehmoisan ja kauniin neulepaidan. On kuulemma myös tosiaan lämmin!
Mutta kyse on villalaatujen erosta. Ei. En tarkoita, että suomalainen on laadultaan huonompi. Ei ole. Mutta nämä ovat erilaisia lankoja. Se ei todellakaan ole niin, että kaikki lampaanvillalangat olisivat samanlaisia. Islanninlampaan villa on karkeaa, vettä ja tuulta hylkivää. Itse asiassa ahvenanmaanlampaan villa on samantyylistä, mutta sitä lankaa on vaikeampi saada ja se on kalliimpaa. Kainuunharmaksesta tehty lanka on pehmeämpää. Molemmat ovat varmasti yhtä lämpimiä. Kyse on siis siitä, että nämä lammasrodut elävät erilaisissa olosuhteissa ja onkin luonnollista, että silloin näiden villakin on erilaista. Sama muuten pätee hevosiin; islanninhevosen karva on erilaista kuin suomenhevosen karva. Se ei aina näytä siltä eikä edes tunnu käteen välttämättä erilaiselta, mutta hienoisia eroja siinä on.
Islanninlampaasta (ja myös siis siitä ahvenanmaanlampaasta) tehty villa on siis oivallinen ulkovaatekäyttöön, johon sitä siis usein suositellaankin. Se pitää hyvin tuulta ja sadetta, on jonkin verran rasvaista ja tuntuu karkealta. Kaikki eivät voi tästä syystä pitää issikkapaitaa ihoa vasten; se kutiaa ja tuntuu inhalta. Tähän voi kaiketi jossain määrin totuttautua (huom! jos kyse on allergiasta, niin se on eri asia!) ja käytössä paita vain pehmenee pehmemistään. Kaikki eivät silti totu. Mutta paidan ominaisuudet riippuvat siis tästä karkeudesta.
Tämän vuoksi issikkapaita ei ole sama asia, jos se neulotaan kainuunharmaksesta, merinosta, alpakasta tms. Ne ovat ihania ja kauniita lankoja myös, mutta niissä ei ole samoja ominaisuuksia. Ihan kuten silkki ja puuvillakaan eivät ole samanlaisia ominaisuuksiltaan, vaikka kumpikin ovat kivoja ja käyttökelpoisia kankaita.
Tunikapituuteen neulottu Riddari
Helppoa kuin heinänteko!
Moni ihastelee, että kuinka jaksan tai osaan. Olen ihastelusta aina yhtä häkeltynyt, mutta tietysti myös mielissäni. Mutta itse asiassa koen issikkapaidan helpommaksi kuin vaikkapa villasukat (joita teen kyllä niitäkin ihan mielelläni). Toki paita on suuritöisempi ja kuviointikohdassa vaatii ohjeen seuraamista, mutta silti se on helppoa. Villasukissa on kauheasti aina jotain kavennuksia ja se perhanan kantapää silmukoiden poimimisineen, kantapohjan kavennuksineen jne. Ei hemmetti.
Aloitan työn usein hihoista. En jaksa neuloa mallitilkkua, koska se pitäisi neuloa pyörönä – kun itse työkin on pyöröneuletyö. Yhtä hyvin mallitilkun virkaa voi hoitaa silloin hiha. On nopea purkaa ja neuloa uudestaan, jos tuntuu ettei koko miellytä. Ja jotenkin on turhauttavaa, että vartalo-osan jälkeen pitää neuloa hihat ennen kuin pääsee parhaaseen osuuteen; kaarrokkeeseen.
Olen neulonut paidat aina ohjeen mukaan ja näin ollen siis tähän asti aina alhaalta ylöspäin. Esim. Jennifer Steingassin paidat neulotaan monesti ylhäältä alaspäin. En ole hyvä soveltelemaan ohjeita, joten olen kiltti tyttö ja teen kuten käsketään. Jennifer Steingassin otin esiin siksi, että moni neuloo hänen suunnittelemiaan paitoja islantilaislangoista. Onko paita silti issikkapaita, kun suunnittelija ei ole islantilainen, on kokonaan toinen kysymys enkä jää sitä tähän nyt pohtimaan. Tämä teksti venyy muutenkin kuin nälkävuosi. Mutta aion tehdä Telja-paidan heti kun vain joudan!
Mutta siis. Ensin hihat, sitten vartalo-osuus. Sitten nämä yhdistetään. Rakastan Garnstudion ohjevideoita. Niissä ei hölistä turhia (ei puhuta lainkaan) ja mennään suoraan asiaan. Jätän siis apulangoille roikkumaan ohjeen mukaisen määrän silmukoita kainaloita varten. Jotkut päättelevät kainalosilmukat tässä vaiheessa ja ompelevat saumat sitten ihan lopuksi yhteen. Itse en tykkää tehdä niin, sillä siitä tulee minun käsissäni vain rumaa jälkeä.
Hihat kiinni vartalo-osaan siis näin:
Sitten päästään siihen kaarrokevaiheeseen, joka on kivointa. On vaikea joskus lopettaa, kun haluaisi neuloa vielä yhden kerroksen ja nähdä kuinka kuvio syntyy. Se on aina yhtä ihmeellistä, vaikka tekisi tuttua kuviota!
Kaarrokevaiheessa usein kysellään, että kuinka pitkiä lankajuoksuja voi tehdä; eikö ne pidä välillä sitoa? En issikkapaidoissa sido lankajuoksuja juuri lainkaan. Hyppään sujuvasti kahdeksankin silmukan yli. Nurjalla puolella nimittäin käytön mukana karhea villalanka huopuu kiinni paitaan juuri sopivasti. Tämä on juuri näiden lankojen hieno ja helpottava osuus. Muunlaisten lankojen kanssa en hyppää neljää useamman silmukan yli.
Maaru Moilasen suunnittelema Varmá
Kaarroke on siis usein se värikkäin osuus. Neljä lankaa yhdellä ja samalla rivillä on minulle liikaa. Tämän opin tehdessäni Maaru Moilasen suunnittelemaa Varmá-paitaa. Silloin minulla tulee lankajuoksuista liian kireät ja jälki on rumaa. Käytän apunani Lankapiikaa, joka on taivaallisen ihana. Se oli kallis, mutta tuntuu aivan erilaiselta kuin halvemmat muoviversiot. Lankapiikoja voi viritellä itsekin ties millaisia, mutta minä panostin tähän enkä katunut.
Kauluksia olen tehnyt sekä ns. tavallisia paitakauluksia, isompaa pääntietä ja sitten poolomallista. Kaikki käy. Hevosteluhommissa pidän poolomallista eniten. Ei tule kylmä niskaan eikä kaulalle, kun tölttää menemään islanninhevosen kanssa.
Näihin paitoihin teen myös islantilaisen päättelyn. Näin ikään:
Tämä päättely joustaa juuri sopivasti, näyttää kauniilta ja tuntuu kuuluvan asiaan.
Seuraavaksi ne kainalosilmukat, jotka jäivät jo odottelemaan. Tuskailin pitkään ennen kuin löysin itselleni sopivan tavan hoitaa nämä kainalosilmukat. Mutta sitten löysin tämän ohjevideon ja olin onnellinen! Nyt kainalot saa pääteltyä luotettavasti, helposti ja siististi. Huom! Jätä kainaloita varten reilusti pitkä lanka. Nimittäin silmukkarivin alkuun ja loppuun jää helposti reikä. Minä ensin ompelen muutaman piston päättelyneulalla aukkoja kiinni, sitten ohjevideon silmukointi (sillä samalla langalla) ja lopuksi taas sitten loppupäässä ompelua ja sitten lanka päätellään kainaloon kuten muutkin langanpätkät.
Kainaloiden neulominen:
Seuraavaksi sitten lankojen päättely. Kirjoneuleen kanssa siinä riittääkin puuhaa! Päättelyssä ei koskaan tehdä mitään solmuja! Solmut vain hiertävät ajan kanssa langan katki ja saattavat painaa ikävästi. Pujottelen langan muutaman silmukan läpi eri suuntiin ja leikkaan sitten ylimääräisen hännän pois. Lanka kyllä huopuu taas kiinni eikä lähde purkautumaan.
Näin teen myös silloin kun lanka loppuu kesken työn ja pitää vaihtaa kerä toiseen. Neulon muutaman silmukan (6–12) kaksikertaisella langalla; edellisen loppu + uuden alku. Jätän hännät molemmista roikkumaan ja sitten päättelen ne lopuksi. Tähän kerän vaihtoon on monta muutakin tapaa, tämä on itselle tuntunut luontevimmalta.
Viimeistely
No nytkö se on valmis? Ei ole. Paita pitää viimeistellä vielä. Kaikki eivät tee niin, mutta minusta se on tärkeää.
Valmiiksi neulottu ja päätelty paita kastellaan, kuositellaan ja kuivataan. Ja tästä riittää jos jonkinlaista tapaa ja mielipidettä, miten se kuuluu tehdä vai kuuluuko tehdä ollenkaan. Minusta siis kuuluu ja teen näin:
Laitan paidan noin kädenlämpöiseen veteen ämpäriin tai vannaan likoamaan joksikin aikaa. Vähintään puoleksi tunniksi, mutta kerran taisi joku paita olla kolmatta tuntia, koska unohdin sen. Veteen laitan reilun lorauksen (noin 0,5–1 dl) etikkaa. Ihan tavallista Rajamäen väkiviinaetikkaa. En missään tapauksessa maksa ylimääräistä hajustetuista pyykkietikoista.
Likoamisen jälkeen kippaan paidan vesineen kylppärin lattialle. Märkää paitaa on syytä käsitellä hyvin, hyvin varovasti, sillä märkä villa on raskas ja tuppaa venymään rajustikin, jos siihen antaa mahdollisuuden. Siksi siis kippaan lattialle ja puristan siinä pahimmat vedet pois ennen kuin edes kuvittelen nostavani paitaa mihinkään. Pyyhkeen sisällä rullailu on myös tehokasta. Pyyhe on myös hyvä tapa nostaa märkä paita lattialta.
Märkä paita laitetaan tasolle kuivumaan. Se muotoillaan. Esim. kaarroketta voi oikoa tässä, venyttää hihaa jos tarvis jne. Laitan paidan saunan lauteille, sillä oikein muuta hyvää paikkaa meillä ei ole. Laude on hiukan liian kapea. Siksi taitan helmaa vähän ylös, jotta se ei märkänä riipu ja siten veny muodottomaksi kuivuessaan.
Jotkut tekevät tämän koko vaiheen pesukoneessa (paita koneeseen, etikkaa huuhtelulokeroon ja villapesuohjelma). Tunnustan, että tällaisessa perinnehenkisessä paidassa koen sen itse hiukan huijaamiseksi. Ajatukseni on täysin järjetön ja hölmö, mutta tällainen pinttymä minulla vain on. En halua sotkea tähän juttuun koneita.
Paita kuivuu lauteilla noin kaksi päivää. Ei siis hätäisen ihmisen hommaa. Kone hoitaisi tämänkin nopeammin, mutta... Käyn välillä kääntämässä paidan, jotta kuivuminen tapahtuisi tasaisesti.
Valmis!
Ja NYT kuivuttuaan paita sitten on valmis!
Kuvan paita on nimeltään Maailman synty. Suunnittelija Jenna K. by Ihtiriekko Knits
Mietittekö, että kuinka hankala paita on, kun peseminen on näin työlästä? Jep. Arvasin. Se näissä onkin parasta: paitaa nimittäin ei pestä. Ikinä. Okei, ehkä on syytä, jos kaadat litran punaviiniä syliisi tms. Mutta siis periaatteessa paitaa ei pestä koskaan.
Issikkaneule on ulkovaate. Se siis ei tule ihoa vasten juurikaan. Näin ollen pelkkä paidan tuuletus riittää. Pienet tahrat lähtevät varovasti hinkkaamalla. Isomman "pesun" voi hoitaa pyöräyttämällä paitaa lumihangessa – sikäli mikäli lunta sattuu olemaan tarjolla. Vastaavan etikkapesun voi tehdä, jos todellakin on tarvis.
Minun ensimmäinen paitani valmistui vajaat kaksi vuotta sitten. Se on tallipaitana, joten siihen on möhnääntynyt hevosen ruokailunjälkeinen möhnäturpa, siihen on tarttunut heiniä ym. Ruokamöhnät varisevat pois kuivuttuaan, heinät lähtevät nyppimällä. En ole kokenut tarpeelliseksi pestä paitaa missään vaiheessa.
Islantilaispaita on paita paikallaan ja moneen käyttöön! Kaikkeen ulkoiluun; toimii niin hiljalleen viilenevissä kesäöissä kuin talven tuiskuissakin. Ilman en enää toimeen tulisi!
