Murmelien spesiaalileffakerho: Equilibrium ja Dyyni

Murmelien spesiaalileffakerho kunnostautui tänään peräti kahdella elokuvalla! Spesiaalileffakerho tarkoittaa Murmeliperheen etäjäsenen, Mason, osallistumista. Maso on pitkäaikainen hyvä ystävä ja Larpan kummitussetä, joten käytännössä kuin perheenjäsen. Aikoinaan, etenkin silloin kun Larppa oli pieni, katsoimme paljon Madagaskarin pingviinit -ohjelmaa. Olimme vakuuttuneita, että tekijät ovat seuranneet nimenomaan meidän elämäämme; minä olin kuin Kippari, Turre oli Kowalski, Larppa Alokas ja Maso Rico – joka vaarallisuutensa vuoksi oli etäsijoituksessa. Tämä kertoo meistä kaiken.

Joka tapauksessa tänään siis leffavalinnat olivat Mason ja aloittakaamme Equilibriumista. Meistä muista kukaan ei ollut kuullutkaan tästä leffasta, mutta tottahan scifi-action meille kelpasi (ja toisaalta ei sitä kysellä, että kelpaako vaiko ei).

Leffaraati oli varsin yksimielinen. Ihan viihdyttävä sinänsä, mutta sille on syynsä, miksi tämä on jäänyt muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Matrixin jalkoihin. Oikeastaan tässä oli hämmentävän paljon Matrixin apinointia alkaen päähenkilö John Prestonin ulkoisesta habituksesta musiikkiin ja sitä kautta taisteluliikkeisiin. Lisäksi minua tympi aivan suunnattoman paljon naisten pääasiallinen poissaolo. Pari naista olivat vain hekin vaimon ja rakastajattaren roolissa ja se siitä. Mitään merkittävää he eivät tehneet; paitsi olivat poltettavina. Leffassa oli myös ontuvaa logiikkaa. Kun maailmassa on kaikki tunteet kiellettyjä ja siten myös tunteita herättävät asiat (taide, musiikki, värit ym.), niin yllättäen vangittuna olevalla naishenkilöllä on kunnon meikki ja vaaleanpunainen pikkupyjama. Argh!!
Kiitosta raatimme antoi kuitenkin hyvistä kuvakulmista. Tässä on etenkin kirjoittajille tuttu sääntö "näytä, älä selitä" otettu hyvin vakavasti ja oikein. Hienoilla kuvakulmilla ja näyttämisillä pystyttiin kertomaan todella paljon asioita.
Lisäksi elokuvan mitta oli aivan passeli tällaiselle: 1 h 47 min. Ei pitkitettyjä lopputaisteluja, vaan suorastaan persoonallisesti toteutettu pistoolikaksintaistelu lopussa.
Oli siis ansionsa, oli ihan jees nähdä, mutta ei tätä kyllä toiste tarvitse vaivautua katsomaan. (Ja kyllä. Sean Beanin hahmo kuolee tässäkin.)

Päivän toinen elokuva aiheutti meikäläisessä jo etukäteen suuria epäilyksiä. Dyyni (vuodelta 1984). Tiedän, että David Lynchia arvostetaan erittäin paljon ohjaajana, mutta mä en kerta kaikkiaan tajua niitä huuruisia elokuvia. Kolmas kerta toden sanoi; Mulholland Driven ja Lost Highwayn jälkeen tämä tosiaan riitti. Minä ja Larppa (joka ei myöskään oikein vaikuttunut) jopa poistuimme hetkeksi aikaa hakemaan ruokaa JJ's BBQ:sta (sitä suosittelen todella lämpimästi!).
Niinpä ymmärsin Turren selostuksesta, että oli kerta kaikkiaan "jännittävä" tulkinta Frank Herbertin samannimisestä romaanista (joka on muuten ilmestynyt jo 1965!). Aloitin joskus teininä sitä lukemaan enkä vaikuttunut. Se itse asiassa lie yksi syy, miksi olin niin scifiennakkoluuloinen kirjallisuuden puolella todella pitkään. Turre kyllä sanoi, että minun pitäisi ehdottomasti antaa kirjalle uusi mahdollisuus. Ehkä. Tämä leffa ei kyllä edesauttanut sitä lainkaan, mutta tosiaan kirja ei kuulemma ole näin kömpelö, sekava ja korni "profetiassa kerrotaan, että vielä syntyy lapsi – messias –, joka johdattaa valitun kansan..." -juttuineen. Olen muuten kurkkuani myöten täynnä niin scifissä kuin fantasiassakin näitä "ennustuslapsia".
Raatimme ei muistanut mitään muuta elokuvaa, jossa olisi näin paljon ja näin kömpelösti kuvattu kun henkilöt ajattelevat ääneen. Se, kun kuvataan hahmon kasvoja ja kerrotaan, mitä hän ajattelee. Ymmärsimme, että joskus asioiden selventäminen saattaa vaatia tällaista ratkaisua, mutta tässä sitä oli käytetty niin rautalankaisiin asioihin. Esim. kun nainen näkee lapsensa, joka onkin elossa, niin kuvataan naisen hämmästyneitä kasvoja ja hänen ajatustaan ääneen "Poikani on elossa!" ja sitten hahmo ryntää halaamaan lastaan. On vaikeaa käsittää, miten tämä kömpelyys on mennyt läpi.
Ja kuinka hiton monessa scifi-elokuvassa Patrick Stewart on näytellyt?! Stingin hahmosta hupaisat plussat.
Kai tämä sinänsä lynchimäinen elokuva oli kaikessa sekavassa kaoottisuudessaan. Kunnianhimoinen aikansa elokuvasovitus tämä toki on, mutta... Eh... No joo. Minun kirjaamiseeni tästä pitää tietenkin suhtautua vähän varauksella. Olimme kuitenkin Larpan kanssa hyvin samoilla, epäuskoisen hämmentyneen tympiintyneinä. On mielenkiintoista tietää, mitä Larppa ajattelee muista Lynchin elokuvista sitten kun aika on.
Mähän en ole lämmennyt Twin Peaksillekaan. En tajua, ei huvita. Koetin joskus muutamaa jaksoa katsoa. Ei.

Murmelien leffakerho: Uhrilampaat

Murmelien leffakerhosta jälleen hyvää iltaa! Tällä kertaa leffavalinta oli Larpan ja klassikkolinjalla mennään. Monien järkytykseksi kerrotakoon, että minä en ollut nähnyt Uhrilampaat-elokuvaa tätä ennen. Puolustaudun sillä, että olen lukenut kyllä kirjan! Moniko teistä on? Häh? Joka tapauksessa leffaa lähdettiin katsomaan hyvillä fiiliksillä; Larppakin tiesi odottaa klassikkoa, Turre oli nähnyt leffan useitakin kertoja ja minä taas olin kirjan(kin) kautta tietoinen siitä, että laatukampetta olisi luvassa.

Leffakerho ei ehkä tällä kertaa ollut elokuvasta niin harmonisen yksimielinen kuin olisi voinut ennakko-oletusten perusteella olettaa. Turre oli edelleen vakuuttunut elokuvasta, mutta minä ja Larppa suhtauduimme hiukan laimeammin. Elokuva oli kyllä meidänkin mielestämme keskitasoa parempi. Larppa antaisi kouluarvosanaksi 7–8 ja olen samoilla linjoilla. Turre taas pitää tätä kevyesti neljän tähden elokuvana. Tähtikategoriassa antaisin 3,5.

Minut pääsi yllättämään se, kuinka voimakkaasti Claricen sukupuolta alleviivattiin etenkin elokuvan alussa. Se tuntui vähän tympeältäkin, koska kirjasta en muista samanlaista alleviivausta. Tästä aloimmekin pohtimaan, koska naisagentit ovat yleistyneet FBI:ssa (vuodesta 1972 alkaen on naisagentteja hyväksytty). Lisäksi jo alku lähti minun makuuni tympeähkösti: nainen juoksee usvaisessa metsässä. Miksi niin monen tällaisen leffan pitää alkaa tai sisältää naisen juoksua usvaisessa metsässä?! Ymmärsin, että kohtauksella rakennetaan odotusta siitä, että kohta tapahtuu jotakin kamalaa (vaikkei tapahtunutkaan), mutta silti. Äähh... Tällaisten juttujen takia minusta Uhrilampaat-elokuva ei ihan niin hyvin ole kestänyt aikaa.

Larppa taas jotenkin ei tullut toimeen Jame Gumbin hahmon kanssa. Hänen oli selvästi vaikea nähdä Gumbin motiivia murhiin; pelkkä transvetismi ei oikein riittänyt. Larppa vertasi elokuvaa myöhemmin ilmestyneeseen Seven-elokuvaan, jossa on niin ikään sarjamurhaaja, mutta jonka motiivit tulevat selkeämmin esiin.

Yhtä mieltä olimme Anthony Hopkinsin upeasta roolityöstä. Siinä riitti ihailtavaa pienimpiäkin eleitä myöten. Turre nosti esiin myös Jodie Fosterin hienon roolityön, jota harvemmin näissä muistetaan mainita. Minulle tuli Jodie Fosterin Claricesta mieleen Dana Scully pukeutumista ja puhetapaa myöten. Hassua, kun kirjasta taas välittyi yhteys Tähtiportin Samantha Carteriin!

Pieni pettymys siis vaivasi minua ja Larppaa. Odotukset olivat ehkä turhankin korkealla elokuvan arvostetun aseman vuoksi. Ei tämä huono ollut, mutta... Turre sen sijaan muljautteli meille lähinnä silmiään ja piti elokuvaa edelleen erittäin hyvänä omassa genressään – semminkin kun sarjamurhaajaleffat eivät todellakaan ole hänen suosikkejaan.

Murmelien leffakerho: Mortal Kombat

Leffakerhosta taas hyvää lauantai-iltaa! Tällä kertaa oli minun vuoroni valita elokuva. Aluksi ei oikein ollut mitään ideaa. Yllättävän monia vanhoja suosikkeja on vaikea löytää suoratoistopalveluista tai edes leffavuokraamoista! Kirjastokino olisi varmaan kiva, mutta kun se ei toimi meillä. Vaski-kirjastot olivat keväällä olleet mukana kokeilussa, mutta ei ollut mennyt jatkoon. Prkl.

Netflixin tarjontaa selatessani esiin kuitenkin pomppasi vanha suosikkini! Mortal Kombat, vuodelta 1995. Leffa sykähdytti heti teini-ikäistä Morrea aivan suunnattomasti ja pelit tietysti myös (pelasin paljon myös Street Fightereita, mutta sen sijaan Tekkenit jäivät vieraammiksi). Luultavasti juuri Mortal Kombat on syynä siihen, miksi odotin Highlander-leffalta niin paljon, koska pidin Christopher Lambertista Lord Raidenina niin paljon. Sen sijaan muun Murmeli-raadin mielestä heppu pilasi muuten ihan viihdyttävän leffan. Hmph! Kohtuutonta minusta, mutta olin selkeästi jyrätty.

Turren mielestä on kerta kaikkiaan hämmentävää, että pidän Mortal Kombatista niin paljon. Kun en yleensä pidä toimintapölöilystä, mikä on totta, mutta jostakin syystä tämä ja X-Menit (sekä nyttemmin Netflixin Marvel-sarjat) sykähdyttävät suunnattomasti. Minusta on ilahduttavaa, että onnistun yllättämään puolisoni vielä lähemmäs 16 vuoden yhteisestä taipaleesta huolimatta! Noloa on se, etten ollut näyttänyt tätä Turrelle aiemmin! En käsitä, miten se on mahdollista! Se tarkoittaa, että a) Turre ei siis ollut nähnyt tätä aiemmin ja b) minäkään en ole nähnyt ainakaan 16 vuoteen. Sen verran usein tämä tuli kuitenkin aikanaan katsottua, että muistin tapahtumat vaivattomasti. Ja Sonya on edelleen niin sykähdyttävän cool!

Murmeliraati siis arvosti elokuvaa omassa pölhöydessään ja mielestäni tämä on kestänyt aikaakin varsin hyvin. Mortal Kombat osaa nauraa myös itselleen, mikä antaa paljon asioita anteeksi. Tämä tosin pätee vain tähän osaan, jatko-osat ovat tosikkomaisempia ja luonnollisesti myös huonompia. Larppa piti myös musiikista, mikä minustakin on ehdoton osa Mortal Kombatin tunnelmaa. Tunnari oli aikanaan myös yksi ekoja kännykkäni soittoääniä 90-luvun lopulla. Lisäksi Larppa piti hahmoja uskollisina peleihin nähden – lukuun ottamatta tietenkin Lord Raidenia – ja olen samaa mieltä – paitsi siitä Raidenista. Larppaa häiritsee suunnattomasti se, ettei Raidenin näyttelijä ollut aasialainen.

Oikein viihdyttävä piristys Murmeliperheen väsähtäneeseen lauantai-iltapäivään! (Turre suosittaa myös tutustumaan tämän leffan IMDB:n leffatrivia osioon.)