Vietämme Turren kanssa tänään (oikea päivä huomenna) 12. hääpäiväämme. Kävimme sen kunniaksi ulkona syömässä ensimmäistä kertaa tänä vuonna (Rikalan Krouvissa, Halikossa – lämmin suositus!) ja Nuoren Murmelin järkytykseksi palasimme kotiin reilun 1,5 tunnin kuluttua lähdöstämme.
Ilta kuitenkin jatkui leffakerhon merkeissä ja sattuikin niin, että oli minun vuoroni valita elokuva. Leffakerhoilu ei kuulunut varsinaisesti alkuperäiseen suunnitelmaan (jota ei siis ollut ylipäätään) ja jouduin hiukan hämmingin valtaan. Mitäs sitä valitsisi? Mieleni teki romantiikkaa, mutta käsillä olevat* elokuvat olivat kuitenkin liian ällöimeliä ja nyyhkyjä, enkä halunnut päättää iltaa kyynelehtimiseen ja miesväen kiusaamiseen. Päätin sitten valita Stephen Kingin pienoisromaaniin perustuvan Netflix-elokuvan 1922.
* Käytämme pääasiassa hyllyyn kertyneitä dvd-elokuvia ja Netflixiä. Viaplay on yllättävän hankala ja sieltäkään ei tahdo löytää mitään järkevää. Leffan vuokraaminen on nykyään oikeasti hankalaa, ellei halua olla sen ziljoonan suoratoistopalvelun asiakas!
En kyllä ajatellut asiaa aivan loppuun asti. Elokuvahan kertoo miehestä, joka murhaa vaimonsa vuonna 1922 erinnäisten tulevaisuudensuunnitelmien eroavaisuuden vuoksi. Pariskunnalla on vielä sopivasti yksi teini-ikäinen poika. Kuinka romanttista näin hääpäivän kunniaksi!
Leffakerhoraatimme piti elokuvasta yllättävän paljon. Wanhojen Murmeleiden odotukset eivät olleet korkealla. Meille on jo tuttua se, että King-filmatisointien laatu on hyvin vaihtelevaa eikä meillä ole korkeaa käsitystä Netflix-elokuvista muutenkaan.
1922 on pienoisromaanina (tai novellina, miten sen nyt haluaa laskea) varsin vaikuttava, vaikka tarina ei olekaan mitenkään erikoisen omaperäinen tai yllättävä. Elokuva on hyvin uskollinen novellille – jopa niin uskollinen, että Turre oli pitkään varma, että olisi nähnyt elokuvan vaikkei ollutkaan.
Nuoren Murmelin, Larpan, mielestä kyseessä oli traagisin Kingin tarina / filmatisointi minkä hän on lukenut / nähnyt. Larpan King-perehtyneisyys ei ole yhtä laaja kuin Wanhojen Murmelien, joten minä katsoin asiakseni suositella heti kärkeen Doloreksen tunnustusta. Larppaa kun jäi harmittamaan, että tämä leffa nyt ehkä oli pois jotain lukunautinnosta.
Leffa nimittäin tavallaan yllätti positiivisesti, sillä odotukset olivat aika alhaiset. Etenkin Wilfred Jamesia näyttelevä Thomas Jane suoriutui roolistaan erinomaisesti. Mutta kokonaisuudessaan on kyllä parempiakin King-filmatisointeja nähty, mutta myös koko lailla huonompia. Tämä oli sellaista aavistuksen keskinkertaista parempaa. Pitääkö sitä hiton viulunvingutusta olla aina kauhuleffoissa?!
Tunnelma oli aika hyvä. Leffa ei mielestäni ollut kovin pelottava, koska minäkin pystyin enimmäkseen katsomaan elokuvaa enkä kutimia.
Pitääköhän sitä ryhtyä olemaan vähän vähemmän ennakkoluuloinen Netflix-elokuvia kohtaan?
---
Uusille lukijoille tiedoksi:
Murmelien leffakerho on perheemme nerokas konsepti, joka päätettiin aloittaa vuoden 2019 alusta. Kunnianhimoisena tavoitteena on katsoa leffa kerran viikossa koko Murmeli-perheen voimin, mutta käytännössä leffamäärä jää noin 20 leffaan vuodessa.
Kyllästyimme siihen, ettei perheen yhteistä leffahetkeä järjesty noin vain, sillä tuskailemme leffavalinnan kanssa; yksi haluaa yhtä, toinen toista, kolmannella ei fiilistä tuohon, kun taas tähän olisi jne. Mennään nyt siis yksinkertaisesti vuoroperiaatteella. On yhden vuoro aina valita, minkä elokuvan haluaa muille näyttää.
Tämä on ollut hurjan hienoa! On tullut katsottua elokuvia, joita ei ikinä itse valitsisi. Toisinaan sitä yllättyy positiivisestikin. Suosittelemme konseptia lämpimästi.
Lisäilen tänne hiljalleen myös vanhoja leffakerhopostauksia, jotka ovat alun alkaen olleet Facebook-seinälläni. Joten älkää ihmetelkö, jos tulee postauksia, jotka ovat ajoitettu jo ennen tämän blogin varsinaista perustamista!
Heti tähän alkuun korostan, että kyse on nyt minun tavastani tehdä islantilaisneule – tämä ei ole ainoa oikea tapa. Päivitän tapaani sitä myöten kun koen sopivaksi tai keksin jonkin uuden, hyväksikokemani tavan.
Riddarin alku
Mikä on islantilaisneule?
Ensinnäkin tiukemman katsantokannan mukaan en tee islantilaisneuleita ylipäätään, koska en asu Islannissa enkä ole tehnyt paitoja Islannissa. Teen islantilaisneuleiksi kutsumiani paitoja islantilaisesta 100 % islanninlampaan villasta. Käytän lähinnä Istexin lankoja, pääasiassa Lettlopia ja Alaffoslopia. Pääasiassa islantilaisneuleisiin kuuluu kaarrokekuvio, mutta ns. issikkapaitojen "raamatussa" Islantilaisia neuleita -kirjassa (toim. Védís Jónsdóttir) on myös ei-kaarrokepaitoja.
Lasken siis islantilaisneuleiksi islantilaisesta villasta tehdyt (kaarroke)paidat.
Miksei suomalainen villa kelpaa?
Tämä kysymys suututtaa toisinaan eniten, koska monesti se antaa ymmärtää, että halveksisin kotimaisia villoja. En todellakaan halveksi. Tein Nuorelle Murmelille jokin aika sitten ihan paikallisten lampaiden villoista kehrätystä ja ystävän värjäämästä langasta ihanan pehmoisan ja kauniin neulepaidan. On kuulemma myös tosiaan lämmin!
Mutta kyse on villalaatujen erosta. Ei. En tarkoita, että suomalainen on laadultaan huonompi. Ei ole. Mutta nämä ovat erilaisia lankoja. Se ei todellakaan ole niin, että kaikki lampaanvillalangat olisivat samanlaisia. Islanninlampaan villa on karkeaa, vettä ja tuulta hylkivää. Itse asiassa ahvenanmaanlampaan villa on samantyylistä, mutta sitä lankaa on vaikeampi saada ja se on kalliimpaa. Kainuunharmaksesta tehty lanka on pehmeämpää. Molemmat ovat varmasti yhtä lämpimiä. Kyse on siis siitä, että nämä lammasrodut elävät erilaisissa olosuhteissa ja onkin luonnollista, että silloin näiden villakin on erilaista. Sama muuten pätee hevosiin; islanninhevosen karva on erilaista kuin suomenhevosen karva. Se ei aina näytä siltä eikä edes tunnu käteen välttämättä erilaiselta, mutta hienoisia eroja siinä on.
Islanninlampaasta (ja myös siis siitä ahvenanmaanlampaasta) tehty villa on siis oivallinen ulkovaatekäyttöön, johon sitä siis usein suositellaankin. Se pitää hyvin tuulta ja sadetta, on jonkin verran rasvaista ja tuntuu karkealta. Kaikki eivät voi tästä syystä pitää issikkapaitaa ihoa vasten; se kutiaa ja tuntuu inhalta. Tähän voi kaiketi jossain määrin totuttautua (huom! jos kyse on allergiasta, niin se on eri asia!) ja käytössä paita vain pehmenee pehmemistään. Kaikki eivät silti totu. Mutta paidan ominaisuudet riippuvat siis tästä karkeudesta.
Tämän vuoksi issikkapaita ei ole sama asia, jos se neulotaan kainuunharmaksesta, merinosta, alpakasta tms. Ne ovat ihania ja kauniita lankoja myös, mutta niissä ei ole samoja ominaisuuksia. Ihan kuten silkki ja puuvillakaan eivät ole samanlaisia ominaisuuksiltaan, vaikka kumpikin ovat kivoja ja käyttökelpoisia kankaita.
Tunikapituuteen neulottu Riddari
Helppoa kuin heinänteko!
Moni ihastelee, että kuinka jaksan tai osaan. Olen ihastelusta aina yhtä häkeltynyt, mutta tietysti myös mielissäni. Mutta itse asiassa koen issikkapaidan helpommaksi kuin vaikkapa villasukat (joita teen kyllä niitäkin ihan mielelläni). Toki paita on suuritöisempi ja kuviointikohdassa vaatii ohjeen seuraamista, mutta silti se on helppoa. Villasukissa on kauheasti aina jotain kavennuksia ja se perhanan kantapää silmukoiden poimimisineen, kantapohjan kavennuksineen jne. Ei hemmetti.
Aloitan työn usein hihoista. En jaksa neuloa mallitilkkua, koska se pitäisi neuloa pyörönä – kun itse työkin on pyöröneuletyö. Yhtä hyvin mallitilkun virkaa voi hoitaa silloin hiha. On nopea purkaa ja neuloa uudestaan, jos tuntuu ettei koko miellytä. Ja jotenkin on turhauttavaa, että vartalo-osan jälkeen pitää neuloa hihat ennen kuin pääsee parhaaseen osuuteen; kaarrokkeeseen.
Olen neulonut paidat aina ohjeen mukaan ja näin ollen siis tähän asti aina alhaalta ylöspäin. Esim. Jennifer Steingassin paidat neulotaan monesti ylhäältä alaspäin. En ole hyvä soveltelemaan ohjeita, joten olen kiltti tyttö ja teen kuten käsketään. Jennifer Steingassin otin esiin siksi, että moni neuloo hänen suunnittelemiaan paitoja islantilaislangoista. Onko paita silti issikkapaita, kun suunnittelija ei ole islantilainen, on kokonaan toinen kysymys enkä jää sitä tähän nyt pohtimaan. Tämä teksti venyy muutenkin kuin nälkävuosi. Mutta aion tehdä Telja-paidan heti kun vain joudan!
Mutta siis. Ensin hihat, sitten vartalo-osuus. Sitten nämä yhdistetään. Rakastan Garnstudion ohjevideoita. Niissä ei hölistä turhia (ei puhuta lainkaan) ja mennään suoraan asiaan. Jätän siis apulangoille roikkumaan ohjeen mukaisen määrän silmukoita kainaloita varten. Jotkut päättelevät kainalosilmukat tässä vaiheessa ja ompelevat saumat sitten ihan lopuksi yhteen. Itse en tykkää tehdä niin, sillä siitä tulee minun käsissäni vain rumaa jälkeä.
Hihat kiinni vartalo-osaan siis näin:
Sitten päästään siihen kaarrokevaiheeseen, joka on kivointa. On vaikea joskus lopettaa, kun haluaisi neuloa vielä yhden kerroksen ja nähdä kuinka kuvio syntyy. Se on aina yhtä ihmeellistä, vaikka tekisi tuttua kuviota!
Kaarrokevaiheessa usein kysellään, että kuinka pitkiä lankajuoksuja voi tehdä; eikö ne pidä välillä sitoa? En issikkapaidoissa sido lankajuoksuja juuri lainkaan. Hyppään sujuvasti kahdeksankin silmukan yli. Nurjalla puolella nimittäin käytön mukana karhea villalanka huopuu kiinni paitaan juuri sopivasti. Tämä on juuri näiden lankojen hieno ja helpottava osuus. Muunlaisten lankojen kanssa en hyppää neljää useamman silmukan yli.
Maaru Moilasen suunnittelema Varmá
Kaarroke on siis usein se värikkäin osuus. Neljä lankaa yhdellä ja samalla rivillä on minulle liikaa. Tämän opin tehdessäni Maaru Moilasen suunnittelemaa Varmá-paitaa. Silloin minulla tulee lankajuoksuista liian kireät ja jälki on rumaa. Käytän apunani Lankapiikaa, joka on taivaallisen ihana. Se oli kallis, mutta tuntuu aivan erilaiselta kuin halvemmat muoviversiot. Lankapiikoja voi viritellä itsekin ties millaisia, mutta minä panostin tähän enkä katunut.
Kauluksia olen tehnyt sekä ns. tavallisia paitakauluksia, isompaa pääntietä ja sitten poolomallista. Kaikki käy. Hevosteluhommissa pidän poolomallista eniten. Ei tule kylmä niskaan eikä kaulalle, kun tölttää menemään islanninhevosen kanssa.
Näihin paitoihin teen myös islantilaisen päättelyn. Näin ikään:
Tämä päättely joustaa juuri sopivasti, näyttää kauniilta ja tuntuu kuuluvan asiaan.
Seuraavaksi ne kainalosilmukat, jotka jäivät jo odottelemaan. Tuskailin pitkään ennen kuin löysin itselleni sopivan tavan hoitaa nämä kainalosilmukat. Mutta sitten löysin tämän ohjevideon ja olin onnellinen! Nyt kainalot saa pääteltyä luotettavasti, helposti ja siististi. Huom! Jätä kainaloita varten reilusti pitkä lanka. Nimittäin silmukkarivin alkuun ja loppuun jää helposti reikä. Minä ensin ompelen muutaman piston päättelyneulalla aukkoja kiinni, sitten ohjevideon silmukointi (sillä samalla langalla) ja lopuksi taas sitten loppupäässä ompelua ja sitten lanka päätellään kainaloon kuten muutkin langanpätkät.
Kainaloiden neulominen:
Seuraavaksi sitten lankojen päättely. Kirjoneuleen kanssa siinä riittääkin puuhaa! Päättelyssä ei koskaan tehdä mitään solmuja! Solmut vain hiertävät ajan kanssa langan katki ja saattavat painaa ikävästi. Pujottelen langan muutaman silmukan läpi eri suuntiin ja leikkaan sitten ylimääräisen hännän pois. Lanka kyllä huopuu taas kiinni eikä lähde purkautumaan.
Näin teen myös silloin kun lanka loppuu kesken työn ja pitää vaihtaa kerä toiseen. Neulon muutaman silmukan (6–12) kaksikertaisella langalla; edellisen loppu + uuden alku. Jätän hännät molemmista roikkumaan ja sitten päättelen ne lopuksi. Tähän kerän vaihtoon on monta muutakin tapaa, tämä on itselle tuntunut luontevimmalta.
Viimeistely
No nytkö se on valmis? Ei ole. Paita pitää viimeistellä vielä. Kaikki eivät tee niin, mutta minusta se on tärkeää.
Valmiiksi neulottu ja päätelty paita kastellaan, kuositellaan ja kuivataan. Ja tästä riittää jos jonkinlaista tapaa ja mielipidettä, miten se kuuluu tehdä vai kuuluuko tehdä ollenkaan. Minusta siis kuuluu ja teen näin:
Laitan paidan noin kädenlämpöiseen veteen ämpäriin tai vannaan likoamaan joksikin aikaa. Vähintään puoleksi tunniksi, mutta kerran taisi joku paita olla kolmatta tuntia, koska unohdin sen. Veteen laitan reilun lorauksen (noin 0,5–1 dl) etikkaa. Ihan tavallista Rajamäen väkiviinaetikkaa. En missään tapauksessa maksa ylimääräistä hajustetuista pyykkietikoista.
Likoamisen jälkeen kippaan paidan vesineen kylppärin lattialle. Märkää paitaa on syytä käsitellä hyvin, hyvin varovasti, sillä märkä villa on raskas ja tuppaa venymään rajustikin, jos siihen antaa mahdollisuuden. Siksi siis kippaan lattialle ja puristan siinä pahimmat vedet pois ennen kuin edes kuvittelen nostavani paitaa mihinkään. Pyyhkeen sisällä rullailu on myös tehokasta. Pyyhe on myös hyvä tapa nostaa märkä paita lattialta.
Märkä paita laitetaan tasolle kuivumaan. Se muotoillaan. Esim. kaarroketta voi oikoa tässä, venyttää hihaa jos tarvis jne. Laitan paidan saunan lauteille, sillä oikein muuta hyvää paikkaa meillä ei ole. Laude on hiukan liian kapea. Siksi taitan helmaa vähän ylös, jotta se ei märkänä riipu ja siten veny muodottomaksi kuivuessaan.
Jotkut tekevät tämän koko vaiheen pesukoneessa (paita koneeseen, etikkaa huuhtelulokeroon ja villapesuohjelma). Tunnustan, että tällaisessa perinnehenkisessä paidassa koen sen itse hiukan huijaamiseksi. Ajatukseni on täysin järjetön ja hölmö, mutta tällainen pinttymä minulla vain on. En halua sotkea tähän juttuun koneita.
Paita kuivuu lauteilla noin kaksi päivää. Ei siis hätäisen ihmisen hommaa. Kone hoitaisi tämänkin nopeammin, mutta... Käyn välillä kääntämässä paidan, jotta kuivuminen tapahtuisi tasaisesti.
Valmis!
Ja NYT kuivuttuaan paita sitten on valmis!
Kuvan paita on nimeltään Maailman synty. Suunnittelija Jenna K. by Ihtiriekko Knits
Mietittekö, että kuinka hankala paita on, kun peseminen on näin työlästä? Jep. Arvasin. Se näissä onkin parasta: paitaa nimittäin ei pestä. Ikinä. Okei, ehkä on syytä, jos kaadat litran punaviiniä syliisi tms. Mutta siis periaatteessa paitaa ei pestä koskaan.
Issikkaneule on ulkovaate. Se siis ei tule ihoa vasten juurikaan. Näin ollen pelkkä paidan tuuletus riittää. Pienet tahrat lähtevät varovasti hinkkaamalla. Isomman "pesun" voi hoitaa pyöräyttämällä paitaa lumihangessa – sikäli mikäli lunta sattuu olemaan tarjolla. Vastaavan etikkapesun voi tehdä, jos todellakin on tarvis.
Minun ensimmäinen paitani valmistui vajaat kaksi vuotta sitten. Se on tallipaitana, joten siihen on möhnääntynyt hevosen ruokailunjälkeinen möhnäturpa, siihen on tarttunut heiniä ym. Ruokamöhnät varisevat pois kuivuttuaan, heinät lähtevät nyppimällä. En ole kokenut tarpeelliseksi pestä paitaa missään vaiheessa.
Islantilaispaita on paita paikallaan ja moneen käyttöön! Kaikkeen ulkoiluun; toimii niin hiljalleen viilenevissä kesäöissä kuin talven tuiskuissakin. Ilman en enää toimeen tulisi!
Sattuipa niin somasti, että Turrella oli arkivapaa. Hänen työnantajafirmansa on sen verran höveli, että toisinaan työntekijät saavat ylimääräisen perjantaivapaan. Semmoinen kaiketi parantaa tuottavuutta, vähentää sairauslomia ja nostattaa mielialaa, kuten kuvasta voi havaita.
Nostattaa mielialaa todella! Innostunut sonni. Vai miten se nyt meni...
Koska minä olen (vielä toistaiseksi) freelancer ja määrittelen työaikani itse, niin päätinpä minäkin nostattaa tuottavuutta ja mielialaa, ja mistäs muualta sitä hyvinvointia haettaisiin kuin metsästä.
Miten tämä homma vaikuttaa nyt niin epävarmalta?
Teijon kansallispuistossa meiltä oli vielä kiertämättä Sahajärven reitti, joten ei muuta kuin sinne. Sitä on sanottu Teijon suosituimmaksi reitiksi, joten arkivapaa olisi täydellinen hetki sille; olisi ehkä vähän vähemmän muita ihmisiä paikalla. Ja oikeassahan me olimme. Saimme tarpoa ensimmäisen puoliskon Nenustanummen parkkipaikalta Kalasuntin lossille ihan kaksin (sillä tälläkin kertaa jätimme kölliet kotiin).
Voiko kutsuvampaa ollakaan?
Ilmeisesti ei.
Pahoittelen jo valmiiksi kuvatulvaa, mutta Sahajärven kierros on vain niin upea, ja kuvat kertovat enemmän kuin tuhannet sanat, kuten tiedämme.
Miksiköhän hän on taipunut latvasta noin?
Sanokaa etten ole ainoa, jonka mielestä tässä on kivekset ja aamupuu! Juu. Haen takkini...
Insinööri ihmettelee jotain muinaista patosulkua tjsp.
Olen varma, että näillä isoilla kivillä todellakin tapahtuu jotain metsän väen kokoontumisia.
Pieni poikkeama reitiltä avasi tällaisen näkymän Hamarinjärvelle.
Harmaat kelot vain ovat niin järjettömän kauniita.
Kutsuvaa polkua kelpaa tallata.
Kas! Siinä se lossi onkin noin 4 kilometrin jälkeen.
Sahajärven kierroksesta sanotaan, että se sopii jo vähän kokeneemmille retkeilijöille. Ei kuvaus ihan tyystin väärässä ole. Vaihteleva maasto kysyy hiukan kuntoa, vaikka eihän tuo nyt mikään vaikea reitti ole. Lossi on yksin vedettävissäkin, mutta kyllähän se raskaaksi käy ainakin tällaiselle istumatyöläiselle, joka ei kuntosaleista piittaa vaikka peruskunto on ihan ok.
Kalasuntti on siis pieni saari keskellä Sahajärveä ja on tosiaan kierroksen puolivälissä. Se on myös kierroksen ainoa sallittu tuli- ja leiriytymispaikka. Ja jo alkuiltapäivästä siellä olikin jo pari leiriytyvää porukkaa.
Oiva hetki siis jalkojen liotukseen ja evästelyyn! Mukana oli ruisleipää kananmunatäytteellä. Sillä muuten pötkii kevyesti tällaisen reissun!
Kokeneemmalta opittu neuvo: viilennä jalkoja vedessä aina kun voit. Ja kyllä. Se tekee jaloille oikein hyvää!
Nyt pukkaa taas lisää kuvia, mutta Kalasuntti ON aivan järjettömän kaunis paikka. Emme ihmettele lainkaan sen saamaa suosiota. Paikka suorastaan hyökyy romantiikkaa ja siellä on aivan täydellisiä kututelttailupaikkoja.
Aaawws! <3
Vaikuttavaa, vai mitä! En edes tohdi laittaa kuvateksteihin mitään liikanokkelaa. Tuntuu pyhäinhäväistykseltä sellainen tällaisen jylhyyden edessä. Meidän luonto on vaan niin järjettömän kaunis! Arvostetaanhan sitä, joohan? Ei mm. luvattomia tulipaikkoja. Sellainenkin tuli Kalasuntissa nähtyä. On kivaa, että retkeilyn suosio kasvaa, mutta on sillä haittapuolensakin.
Matka jatkuu! Pistetääs taas hinaten.
Semmoinen huomio noista köysistä, että ne ovat tietysti märät. Vedenpitävät hanskat jeesaisivat kovasti paljon. Jos satut olemaan herkkähipiäistä sorttia – kuten meikäläinen on – niin suosittelen oikeasti hyvin rauhallista tahtia, ettei köysi hierrä ihoa rikki. Jos taas olet fyysistä työtä muutenkin paljon tekevä, niin sinulla ei ole minkäänlaista hätää.
I am king of the world! Kohtaushan on kuin Titanicista konsanaan.
Viesti maailmankaikkeudelta <3 Tähän väliin vinkki viitonen: Lippikset päässä pussailessa kannattaa kallistaa sitä päätä reilusti. Muuten lipat törmäävät tuon tuostakin yhteen, eikä pussailusta tule yhtään mitään.
Huikean hienoa näköalaa Kalasuntin jälkeen. Kuva ei tee oikeutta, koska en osaa kuvata.
Tästä alkoi hetkeksi melkoisen mutaisa reittipätkä. Veikkaan, että syksyllä kunnon sateisiin aikoihin kumisaappaat eivät ole huono valinta. Ei siis tälle reitille niitä fiinimpiä kenkuleita!
Tällainen reitti siis tällä kertaa. Virallisesti siis Sahajärven kierros on 8,8 km, mutta teimme hiukan myös ylimääräistä haahuilua silkkaa uteliaisuuttamme eikä kierrosajassa ole laskettuna kuhert... öh... kahvitaukoa.
Kohtasimme myös tällaisen vaarattoman veijarin. Arvelisin rantakäärmeeksi. Hän oli hyvin kohtelias ja selvästi antoi tilaa oikealta tuleville ihmisille. Päätimme kuitenkin antaa hänelle etuluikerteluoikeuden, ja hän siitä sitten jatkoikin matkaansa reippaasti.
Tänä kesänä yhteispatikoimisemme ovat jääneet väliin monestakin syystä. Korona vaikutti siten, että arkailimme ylipäätään lähteä viikonloppuna mihinkään retkeilemään. Juttujen mukaan ruuhkat olivat melkoiset. Sitten autoasiat toivat omat haasteensa; hetken aikaa oli tilanne, etteivät molemmat kölliet olisi mahtuneet mihinkään autoon – ja patikoiminen ilman köllieitä tuntui paitsi epäreilulta, myös luonnottomalta. Sitten olikin kaikenlaista muuta viipotusta ja tekemistä, niin että minä reissasin ja retkeilin yksinäni ja Turre viihtyi autotallissa tai kotistudiossaan.
Tänään kuitenkin tuli päivä, että päätimme lähteä reissuun. Ensisijaisesti syynä oli Turren niskahartiakipu – nyt piti keksiä jotakin ei-staattista tekemistä. Oikeastaan samasta syystä päätimme lähteä luonnottomasti reissuun ilman köllieitä, sillä hihnan pitely monta tuntia ei nyt houkuttanut.
Uhkarohkeasti päätimme lähteä tuttuun Teijon kansallispuistoon, mutta tehdä Nenustankierroksen, jonka kuvauksessa Luontoon.fi -sivuilla (joka on käytössäni nykyään hyvinkin ahkerasti) sanotaan, että "Nenustannokalle vaativampi kallio-osuus". Olemme tulkinneet sen niin, että kaltaisillamme aloittelijamölliköillä ei moisille vaativammille reiteille ole asiaa. Tänään minä halusin vähän uhmata sitä. Jos tuntuu vaikealta, niin sen näkee siellä sitten ja voi tehdä sen helpomman osuuden.
Seuraavaksi paljon kuvia ja vähän kuvatekstejä, koska eihän tätä muuten voi selittää.
Kuinka kutsuvaa! Tästä se reitti lähtee.
Heti hymyilyttää, kun pääsee liikkeelle. Tätä on kaivattu!
Rakastan tätä satumetsämäisyyttä. Olen varma, että tuolla kivellä tapahtuu metsätonttujen ynnä muun väen kokoontumisia.
Nenustannokan näköalapaikka. Taustalla Hamarinjärvi. Kuva ei tee oikeutta millään!
Ja tänne näköalapaikalle se vaativampi kallio-osuus oli. On tietysti aina näkökulmakysymys, mikä on vaativaa – ja sanamuotohan oli vaativampi. Olihan se juu vaativampi verrattuna tuohon kutsuvaan lähtöbaanaan, joka oli hyvinkin esteetön vaikka pyörätuolilla menisi. Mutta sanoisin, että esim. Matildanjärvenkierros on kokonaisuudessaan vaativampi kuin tämä Nenustannokan näköalapaikalle nouseminen.
Laskeutuminen takaisin alas sujui myös helposti. Hyvin näkyy kallion pinnassakin ihmisten kulkema reitti. Ihminen jättää aina jälkensä luontoon.
Metsän suojissa jälleen. Vaellussää oli kovista lämmöistä huolimatta varsin optimaalinen. Ei ihme, että elokuu on vaeltajien suosikkikuu!
Nenustankierros on vain 3,9 kilometriä, mutta voi taivas kun sillekin mahtuu niin monenmoista maisemaa!
Piristynyt ja onnellinen mies. Vaimo vähän väsynyt? No en oikeasti <3
Parisuhdevinkki (koska tässä blogissa voi hölöttää mitä vain!): Vaikka koirat, lapset ynnä muut ovatkin tärkeitä ja rakkaita perheenjäseniä, niin joskus kannattaa mennä ihan kaksin. Tunnelma on ihan toisenlainen. Mitä enemmän seurueessa on jäseniä (olkoonkin vaikka vain koiria), se on aina kumminkin vähäsen pois jonkun saamasta huomiosta. Nyt kaiken huomion sai upea luonto ja maailman paras murmelikumppani. (Miten musta tuntuu, että kuva on nyt jotenkin ristiriidassa tämän sanoman kanssa? :D )
Ja taas uutta maisemaa! Suoaluettakin löytyy.
Mitäköhän täällä on tehty? Suoritetaanko kansallispuistoissakin harvennushakkuita? Toisaalta... Ei kai niitä puita siihen jätetä. Nämä puut ovat olleet tässä jo hyvän tovin.
Äkkiä pitkospuilla tuli vastaan toistakymmentä maastopyöräilijää! Siinä meinasi käydä jo hassusti, mutta haavereilta vältyttiin.
Miilunpolttokuoppa. On siinä ollut duuni valvoa pari viikkoa tulta kuopassa, hakea sitten hitonmoisen matkan päästä vettä sammutukseen ja sitten viedä lasti Teijon masuunille.
Pian mutkan takana häämöttääkin jo parkkipaikka.
Nenustankierros on tosiaan 3,9 km sisältäen sen vaativamman kallio-osuuden. Arvioitu kulkuaika on 2,5 tuntia, mutta meillä meni 1,5 tuntia. Mielestämme löntystimme aika hitaasti ja pysähdeltiin vielä ottamaan kuviakin. Yleensä nuo kulkuajat ovat minusta pitäneet hyvin paikkansa, mutta tämä meni tosiaan paljon nopeammin.
Kierroksen jälkeen piipahdimme tallilla morjestamassa ja juoksuttamassa Simppaa. Sen jälkeen palasimme takaisin Teijolle ja päätimme mennä uimaan. Oli raikasta pulahtaa viileään meriveteen!
Sunnuntai meni hiukan parisuhdesunnuntaiksi, mutta palasimme sentään kotiin ruokkimaan Nuoren Murmelin eli Larpan, joka tästä kiitollisena paistoi meille lettuja. Kyllä näillä voimin kelpaa aloittaa uusi viikko!
Pakko vielä kertoa, että opin vasta tänä kesänä (viikko sitten), että Nutella ja maapähkinävoi EIVÄT ole sama asia. Eivät todellakaan. Tässä siis Nutellaa ja vadelmia. Oppia ikä kaikki!
