Vietämme Turren kanssa tänään (oikea päivä huomenna) 12. hääpäiväämme. Kävimme sen kunniaksi ulkona syömässä ensimmäistä kertaa tänä vuonna (Rikalan Krouvissa, Halikossa – lämmin suositus!) ja Nuoren Murmelin järkytykseksi palasimme kotiin reilun 1,5 tunnin kuluttua lähdöstämme.
Ilta kuitenkin jatkui leffakerhon merkeissä ja sattuikin niin, että oli minun vuoroni valita elokuva. Leffakerhoilu ei kuulunut varsinaisesti alkuperäiseen suunnitelmaan (jota ei siis ollut ylipäätään) ja jouduin hiukan hämmingin valtaan. Mitäs sitä valitsisi? Mieleni teki romantiikkaa, mutta käsillä olevat* elokuvat olivat kuitenkin liian ällöimeliä ja nyyhkyjä, enkä halunnut päättää iltaa kyynelehtimiseen ja miesväen kiusaamiseen. Päätin sitten valita Stephen Kingin pienoisromaaniin perustuvan Netflix-elokuvan 1922.
* Käytämme pääasiassa hyllyyn kertyneitä dvd-elokuvia ja Netflixiä. Viaplay on yllättävän hankala ja sieltäkään ei tahdo löytää mitään järkevää. Leffan vuokraaminen on nykyään oikeasti hankalaa, ellei halua olla sen ziljoonan suoratoistopalvelun asiakas!
En kyllä ajatellut asiaa aivan loppuun asti. Elokuvahan kertoo miehestä, joka murhaa vaimonsa vuonna 1922 erinnäisten tulevaisuudensuunnitelmien eroavaisuuden vuoksi. Pariskunnalla on vielä sopivasti yksi teini-ikäinen poika.
Kuinka romanttista näin hääpäivän kunniaksi!
Leffakerhoraatimme piti elokuvasta yllättävän paljon. Wanhojen Murmeleiden odotukset eivät olleet korkealla. Meille on jo tuttua se, että King-filmatisointien laatu on hyvin vaihtelevaa eikä meillä ole korkeaa käsitystä Netflix-elokuvista muutenkaan.
1922 on pienoisromaanina (tai novellina, miten sen nyt haluaa laskea) varsin vaikuttava, vaikka tarina ei olekaan mitenkään erikoisen omaperäinen tai yllättävä. Elokuva on hyvin uskollinen novellille – jopa niin uskollinen, että Turre oli pitkään varma, että olisi nähnyt elokuvan vaikkei ollutkaan.
Nuoren Murmelin, Larpan, mielestä kyseessä oli traagisin Kingin tarina / filmatisointi minkä hän on lukenut / nähnyt. Larpan King-perehtyneisyys ei ole yhtä laaja kuin Wanhojen Murmelien, joten minä katsoin asiakseni suositella heti kärkeen Doloreksen tunnustusta. Larppaa kun jäi harmittamaan, että tämä leffa nyt ehkä oli pois jotain lukunautinnosta.
Leffa nimittäin tavallaan yllätti positiivisesti, sillä odotukset olivat aika alhaiset. Etenkin Wilfred Jamesia näyttelevä Thomas Jane suoriutui roolistaan erinomaisesti. Mutta kokonaisuudessaan on kyllä parempiakin King-filmatisointeja nähty, mutta myös koko lailla huonompia. Tämä oli sellaista aavistuksen keskinkertaista parempaa. Pitääkö sitä hiton viulunvingutusta olla aina kauhuleffoissa?!
Tunnelma oli aika hyvä. Leffa ei mielestäni ollut kovin pelottava, koska minäkin pystyin enimmäkseen katsomaan elokuvaa enkä kutimia.
Pitääköhän sitä ryhtyä olemaan vähän vähemmän ennakkoluuloinen Netflix-elokuvia kohtaan?
---
Uusille lukijoille tiedoksi:
Murmelien leffakerho on perheemme nerokas konsepti, joka päätettiin aloittaa vuoden 2019 alusta. Kunnianhimoisena tavoitteena on katsoa leffa kerran viikossa koko Murmeli-perheen voimin, mutta käytännössä leffamäärä jää noin 20 leffaan vuodessa.
Kyllästyimme siihen, ettei perheen yhteistä leffahetkeä järjesty noin vain, sillä tuskailemme leffavalinnan kanssa; yksi haluaa yhtä, toinen toista, kolmannella ei fiilistä tuohon, kun taas tähän olisi jne. Mennään nyt siis yksinkertaisesti vuoroperiaatteella. On yhden vuoro aina valita, minkä elokuvan haluaa muille näyttää.
Tämä on ollut hurjan hienoa! On tullut katsottua elokuvia, joita ei ikinä itse valitsisi. Toisinaan sitä yllättyy positiivisestikin. Suosittelemme konseptia lämpimästi.
Lisäilen tänne hiljalleen myös vanhoja leffakerhopostauksia, jotka ovat alun alkaen olleet Facebook-seinälläni. Joten älkää ihmetelkö, jos tulee postauksia, jotka ovat ajoitettu jo ennen tämän blogin varsinaista perustamista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti