Murmelien spesiaalileffakerho: Equilibrium ja Dyyni

Murmelien spesiaalileffakerho kunnostautui tänään peräti kahdella elokuvalla! Spesiaalileffakerho tarkoittaa Murmeliperheen etäjäsenen, Mason, osallistumista. Maso on pitkäaikainen hyvä ystävä ja Larpan kummitussetä, joten käytännössä kuin perheenjäsen. Aikoinaan, etenkin silloin kun Larppa oli pieni, katsoimme paljon Madagaskarin pingviinit -ohjelmaa. Olimme vakuuttuneita, että tekijät ovat seuranneet nimenomaan meidän elämäämme; minä olin kuin Kippari, Turre oli Kowalski, Larppa Alokas ja Maso Rico – joka vaarallisuutensa vuoksi oli etäsijoituksessa. Tämä kertoo meistä kaiken.

Joka tapauksessa tänään siis leffavalinnat olivat Mason ja aloittakaamme Equilibriumista. Meistä muista kukaan ei ollut kuullutkaan tästä leffasta, mutta tottahan scifi-action meille kelpasi (ja toisaalta ei sitä kysellä, että kelpaako vaiko ei).

Leffaraati oli varsin yksimielinen. Ihan viihdyttävä sinänsä, mutta sille on syynsä, miksi tämä on jäänyt muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Matrixin jalkoihin. Oikeastaan tässä oli hämmentävän paljon Matrixin apinointia alkaen päähenkilö John Prestonin ulkoisesta habituksesta musiikkiin ja sitä kautta taisteluliikkeisiin. Lisäksi minua tympi aivan suunnattoman paljon naisten pääasiallinen poissaolo. Pari naista olivat vain hekin vaimon ja rakastajattaren roolissa ja se siitä. Mitään merkittävää he eivät tehneet; paitsi olivat poltettavina. Leffassa oli myös ontuvaa logiikkaa. Kun maailmassa on kaikki tunteet kiellettyjä ja siten myös tunteita herättävät asiat (taide, musiikki, värit ym.), niin yllättäen vangittuna olevalla naishenkilöllä on kunnon meikki ja vaaleanpunainen pikkupyjama. Argh!!
Kiitosta raatimme antoi kuitenkin hyvistä kuvakulmista. Tässä on etenkin kirjoittajille tuttu sääntö "näytä, älä selitä" otettu hyvin vakavasti ja oikein. Hienoilla kuvakulmilla ja näyttämisillä pystyttiin kertomaan todella paljon asioita.
Lisäksi elokuvan mitta oli aivan passeli tällaiselle: 1 h 47 min. Ei pitkitettyjä lopputaisteluja, vaan suorastaan persoonallisesti toteutettu pistoolikaksintaistelu lopussa.
Oli siis ansionsa, oli ihan jees nähdä, mutta ei tätä kyllä toiste tarvitse vaivautua katsomaan. (Ja kyllä. Sean Beanin hahmo kuolee tässäkin.)

Päivän toinen elokuva aiheutti meikäläisessä jo etukäteen suuria epäilyksiä. Dyyni (vuodelta 1984). Tiedän, että David Lynchia arvostetaan erittäin paljon ohjaajana, mutta mä en kerta kaikkiaan tajua niitä huuruisia elokuvia. Kolmas kerta toden sanoi; Mulholland Driven ja Lost Highwayn jälkeen tämä tosiaan riitti. Minä ja Larppa (joka ei myöskään oikein vaikuttunut) jopa poistuimme hetkeksi aikaa hakemaan ruokaa JJ's BBQ:sta (sitä suosittelen todella lämpimästi!).
Niinpä ymmärsin Turren selostuksesta, että oli kerta kaikkiaan "jännittävä" tulkinta Frank Herbertin samannimisestä romaanista (joka on muuten ilmestynyt jo 1965!). Aloitin joskus teininä sitä lukemaan enkä vaikuttunut. Se itse asiassa lie yksi syy, miksi olin niin scifiennakkoluuloinen kirjallisuuden puolella todella pitkään. Turre kyllä sanoi, että minun pitäisi ehdottomasti antaa kirjalle uusi mahdollisuus. Ehkä. Tämä leffa ei kyllä edesauttanut sitä lainkaan, mutta tosiaan kirja ei kuulemma ole näin kömpelö, sekava ja korni "profetiassa kerrotaan, että vielä syntyy lapsi – messias –, joka johdattaa valitun kansan..." -juttuineen. Olen muuten kurkkuani myöten täynnä niin scifissä kuin fantasiassakin näitä "ennustuslapsia".
Raatimme ei muistanut mitään muuta elokuvaa, jossa olisi näin paljon ja näin kömpelösti kuvattu kun henkilöt ajattelevat ääneen. Se, kun kuvataan hahmon kasvoja ja kerrotaan, mitä hän ajattelee. Ymmärsimme, että joskus asioiden selventäminen saattaa vaatia tällaista ratkaisua, mutta tässä sitä oli käytetty niin rautalankaisiin asioihin. Esim. kun nainen näkee lapsensa, joka onkin elossa, niin kuvataan naisen hämmästyneitä kasvoja ja hänen ajatustaan ääneen "Poikani on elossa!" ja sitten hahmo ryntää halaamaan lastaan. On vaikeaa käsittää, miten tämä kömpelyys on mennyt läpi.
Ja kuinka hiton monessa scifi-elokuvassa Patrick Stewart on näytellyt?! Stingin hahmosta hupaisat plussat.
Kai tämä sinänsä lynchimäinen elokuva oli kaikessa sekavassa kaoottisuudessaan. Kunnianhimoinen aikansa elokuvasovitus tämä toki on, mutta... Eh... No joo. Minun kirjaamiseeni tästä pitää tietenkin suhtautua vähän varauksella. Olimme kuitenkin Larpan kanssa hyvin samoilla, epäuskoisen hämmentyneen tympiintyneinä. On mielenkiintoista tietää, mitä Larppa ajattelee muista Lynchin elokuvista sitten kun aika on.
Mähän en ole lämmennyt Twin Peaksillekaan. En tajua, ei huvita. Koetin joskus muutamaa jaksoa katsoa. Ei.